Instagram story viewer> @roosanlukupuu> Posts

Roosan lukupuu | Kirjagram

@roosanlukupuu

1.2K

followers

584

following

✍🏻 Arvioita, ajatuksia ja analyysiä
☕ Spekulatiivinen fiktio, yhteiskunnallinen nykykirjallisuus ja melankoliset lukuromaanit
🌼 🌿🎥

POSTS STORIES REELS

📃 #15faktaa eli esittelypostaus

Ihanat @tuuliareads ja @ruusulukee ovat heittäneet miuta haasteella listata 15 faktaa, kiitos tägistä! Tässä tulee siis viisitoista satunnaista faktaa! 😌

1. Pidän alkuluvuista, ja niistä suosikkini on aina ollut 37.

2. Harrastin ja ohjasin pitkään kansantanssia. Kansallispuvut ovat ihania.

3. Olen aina ollut kiinnostunut nimistä ja kirjoitin graduni etunimiin liittyvistä asenteista.

4. Miulla onkin hyvä nimimuisti, ja opin esimerkiksi opiskelijoiden nimet nopeasti.

5. Miulle jotenkin aina sattuu ja tapahtuu, ja välillä olo on kuin oman elämänsä sketsihahmolla. Unohdan mokailuni yleensä onneksi nopeasti 😄

6. Olin nuorempana aivan pakkomielteinen Katherine Applegaten Animorphs-kirjasarjan fani. Spekulatiivinen fiktio on edelleen lähellä sydäntä.

7. Olen huono leipomaan ja laittamaan ruokaa enkä onneksi taloudessamme juuri vastaa näistä asioista. Parhaita kotitöitä ovat sen sijaan imurointi ja kaappien järjestely.

8. Korianteri on miusta hyvää ja sopii käytännössä kaikkiin ruokiin.

9. Lapsuudenkodissani ei ollut lemmikkejä, ja itse asiassa vähän pelkäsin koiria ennen kuin adoptoimme maailman ihanimman Mimi-rottweilerin.

10. Yksi eniten odottamiani asioita on vaaleansiniset aakkoskuvioiset villasukat, joita mummi miulle tällä hetkellä neuloo.

11. Vaatekaappini ja kirjahyllyni sisältö on noin 90-prosenttisesti hankittu käytettynä. Yritän ostaa käytettyäkin vain tarpeeseen, mutta joskus lipsun, varsinkin jos vastaan tulee jotain laadukasta ja edullista (heikkoja kohtiani ovat kirjat, valokuvakehykset ja maljakot).

12. Tykkään kovasti piirtää lyijykynämuotokuvia, mutta en jaksa harrastaa sitä tavoitteellisesti.

13. Oon tehnyt 16 personalities -testin monta kertaa, ja aina tulee INTJ.

14. Miuta harmittaa kovasti, etten pidä uimisesta enkä saunomisesta.

15. Siskoni sanoi taannoin miun olevan muumihahmoista "selvä Hemuli", enkä vieläkään tiedä, oliko se oudoin vai osuvin kuvaus ikinä.

Koko kirjagram on tainnut kesän mittaan jo tähän haasteeseen vastata, mutta kuulen mielelläni, onko linjoilla muita selviä Hemuleita 😌

🗝️ #15facts #gettoknowme #esittelypostaus by @roosanlukupuu

🤍 Bea Uusma: Valkosaari (Vitön, suom. Antti Immonen). Like 2026.

Yli kolmekymmentä vuotta sitten ruotsalainen kuvittaja, kirjailija ja lääkäri Bea Uusma varasti eräissä juhlissa kirjahyllystä Andrée-retkikunnasta kertovan kirjan. Vuoden 1897 epäonnisesta ja tahattoman tragikoomisesta naparetkestä (jolle varattiin mukaan muun muassa silinterihattuja ja portviiniä muttei arktista asiantuntemusta) tuli Uusmalle pakkomielle. Sen seurauksena hän on nykyään tapauksen johtava asiantuntija ja tutkija. Koska itse olen kiinnostunut monista asioista vähän mutten yhdestäkään näin intohimoisesti, on uskomattoman hienoa uppoutua kirjallisuuden kautta jonkun toisen hyperfiksaatioon ja innostua siitä itsekin.

Valkosaari on itsenäinen jatko-osa Naparetki-teokselle (Like 2015). Naparetki käsittelee retkikunnan katoamista, paljon myöhempää löytymistä ja niiden väliin jäävää arvoitusta kokonaisuutena. Valkosaari taas keskittyy niihin muutamiin viimeisiin päiviin, jotka retkikuntalaiset viettivät samannimisellä arktisella saarella: miksi säntilliset päiväkirjamerkinnät loppuivat ja kaikki kolme menehtyivät, vaikka varusteita ja ruokaa oli runsaasti?

Riittävän yksinkertaistettu mutta silti tarkka ja looginen ongelmanratkaisutapa antaa lukijalle mahdollisuuden etsiä ratkaisua Uusman mukana. Tekstiä on vaivaton lukea: teos rakentaa jännitettä ja koukuttaa lukijansa jo ensi sivuilta. Valkosaaressa selvitetään niin atropiini-lääkkeen vaikutuksia, vanhojen kiväärien toimintavarmuutta kuin erään retkikuntalaisen takin sisäosista löytyneen tahran kemiaakin. Luvut eivät ehkä muodosta täydellisen sidosteista kertomusta, mutta ne näyttävät, ettei kirjailija ole jättänyt mitään tutkimatta.

Uusma uumoili vastikään haastattelussa (HS 24.10.2026), että jos hänen suunnittelemansa uusi tutkimusmatka Valkosaaren arktisiin olosuhteisiin kesällä 2028 toteutuu, hänen on kirjoitettava vielä kolmaskin kirja. Olen jo jonossa.

.

.

.

🗝️ arvio tietokirjallisuus naparetki valkosaari lukeminen lukusuositus
#kirjagramsuomi by @roosanlukupuu

🕊️ Jessi Jokelainen: Epigenesis. Into Kustannus 2026.

Jessi Jokelaisen toinen sarjakuvaromaani oli tämän vuoden ehdottomalla lukulistallani, koska pidin myös hänen esikoisestaan Femokratiasta. En ole opiskellut biologiaa, mutta lyhyt tiedonhaku sivisti, että epigeneesillä tarkoitetaan biologisia muutoksia ja ominaisuuksia, joita yksilöllä ei alun perin ole ollut. Epigeneettiset muutokset voivat syntyä ympäristön vaikutuksesta tai ylisukupolvisesti, ja tästä havainnosta tehtyyn rinnastukseen tiivistyy Jokelaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin ydin. Isoisovanhempiemme sotatraumat ja niiden käsittelemättömyys voivat vaikuttaa vielä meidän milleniaalienkin sukupolvessa.

Moni nykyajan lukija on kasvanut perheessä, jossa kyvyttömyys puhua ja ilmaista tunteita periytyy jo kaukaa. Ratkaisua käsittelemättömiin traumoihin on saatettu hakea päihteistä jopa niin yleisesti, että ilmaisu “suvussamme ei ole ollut alkoholismia” kuulostaa paradoksilta. Ehkä siksi Jokelaisen omakohtaiset kokemukset onnistuvat koskettamaan ja hänen sukunsa historia tarjoamaan samaistuttavuutta.

Jokelainen on myös vasemmistoliiton kansanedustaja. Oletettavasti tästä roolista käsin sarjakuvan loppupuolisko kytkee sisältöä nykyajan populistiseen, vastakkainasetteluja korostavaan politiikkaan ja erityisesti kysymyksiin maahanmuutosta ja turvapaikanhakijoista. Sarjakuvaromaani kysyykin, miksi olemme niin kyvyttömiä näkemään “ne toiset” samoin kuin omien sotiemme uhrit. Vaikka olen ihmisyyden määritelmästä Jokelaisen kanssa samaa mieltä, olisi loppu voinut olla vielä vaikuttavampi, jos kerronnan rytmin muutos ei olisi yhtä jyrkkä. Puhekuplat ruuhkautuvat, joten olisiko tärkeän sanoman voinut lajityypillisemmin vain näyttää?

Joka tapauksessa sekä minä että puolisoni luimme tämän kertaistumalta, joten suositus lähtee kuitenkin!

.

.

.

🗝️ arvio sarjakuva omaelämäkerta kotimainen kirjallisuus lukusuositus
#kirjagramsuomi by @roosanlukupuu

Sylvia Plath: Lasikello (The Bell Jar, suom. Kaijamari Sivill). Siltala 2026 (1963).

Kulttikirjojen uudet suomennokset houkuttelevat aina, joten pidimme #klassisetlukijat kanssa varjolukupiirin Plathin ainoaksi jääneestä romaanista. Aika voi kullata muistot ja kirjallinen maku muuttua iän myötä, ja niin minulle on ainakin käynyt. Angstinen teini-Roosa piti Lasikellosta, mutta uudempi lukukokemus jäi valjuksi. Pohdimmekin lukupiirissä, olisiko teos saavuttanut samanlaista klassikkomainetta, ellei kirjailija olisi menehtynyt pian julkaisun jälkeen.

Lasikellon päähenkilö on etuoikeutetussa asemassa kasvanut nuori, kaunis ja älykäs Esther, joka pohjautuu osin kirjailijaan itseensä. Romaani kuvaa Estherin hiljattaista sairastumista masennukseen sekä sitä seuraavaa itsetuhoista käyttäytymistä ja hoitojaksoja. Tästä huolimatta minun oli vaikea tuntea riittävää empatiaa Estheriä kohtaan, sillä hän pyrkii jatkuvasti pönkittämään itsetuntoaan halventamalla muita. Epämiellyttävyys lienee osin tietoisesti rakennettua, mutta Lasikellossa on paljon sellaista kehopuhetta ja ilkeämielistä, rasististakin kuvailua, jota nykylukijan on vaikea sivuuttaa. Vaikka nuoren naisen psyyken ja identiteetin hajoamisen kuvaus on ollut julkaisuaikanaan feminististä, ansiot eivät välttämättä tasapainota teoksen ongelmia.

Teoksen ajankuva onkin henkilökuvausta kiinnostavampaa. Viittaus Rosenbergin pariskunnan oikeudenkäyntiin sijoittaa tapahtumat ajallisesti vuoteen 1953. Lasikello näyttää lukijalleen maailman, jossa mielenterveyden haasteet ovat voimakas tabu ja niiden hoitaminen on lastenkengissä: Esther saa esimerkiksi epäonnistunutta sähkösokkihoitoa. Lisäksi Estherin miessuhteiden kautta kuvataan patriarkaalista maailmaa, jossa miehelle ja naiselle sallitut rajat piirretään eri tavoin. Esther painii sisäisten ristiriitojen kanssa miettiessään, millainen tulevaisuus häntä voisi odottaa - akateemikkona vai perheenäitinä -, ja sulkeeko yksi valinta muita pois. Lasikellon alla oleminen on voimakas metafora havainnollistamaan useita teoksen teemoja.

.

.

.

🗝️ arvio lasikello the bell jar klassikot
#kirjagramsuomi by @roosanlukupuu

🧛 Elizabeth Kostova: Historiantutkija (suom. Arto Schroderus). WSOY 2006.

"Historiantutkijan" alkuasetelma on lupaava: nuori minäkertoja lähtee etsimään isäänsä saatuaan tietää tämän yhteyksistä Draculaan ja vampyyreita jäljittävään salaseuraan. Seuraa jänniä vihjeitä ja tositapahtumien sekoittumista myytteihin. Lähtökohdista huolimatta teos tuotti pettymyksen, sillä kerrontateknisiä ja juonenkuljetukseen liittyviä ongelmia on paljon.

Kirjailija on eittämättä tehnyt hyvän taustatutkimuksen, koska historiallinen nippelitieto on valtavaa. Myös miljöökuvausta on runsaasti, ja suomennos on vieläpä lyhennelmä, josta sitä on karsittu! Varsinkin keskipaikkeilla koin silti juonellisen etenemisen liian hitaaksi.

Myös kerrontarakenne horjuu ja pahasti. Teoksen nimeämätön minäkertoja, isäänsä etsivä teinityttö on varsinkin loppua kohden protagonistin sijaan alennettu kirjeiden lukijaksi. Suurin osa tarinasta on sisäkertomusta, jossa isä kirjemuodossa paljastaa parinkymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Välillä ollaan myös kirjeen sisäisessä kirjeessä 😄 Dialogin ja kerronnan yksityiskohtaisuus on epäuskottavaa, varsinkin kun isän kirjeiden annetaan ymmärtää olevan kiireellä kirjoitetut. Tarvitaanko tytön kehyskertomusta ollenkaan, huomasin miettiväni.

Melkoinen antikliimaksi syntyy myös siitä, että hitaan, lähes 500 sivua kattavan pohjustuksen jälkeen loppuratkaisu hutkitaan menemään noin kahdessa sivussa. Sitäkin ennen juonessa on sangen epäuskottavia yhteensattumia.

Taistelin tämän loppuun, koska kyse oli kimppalukukirjasta, ja annoin kaksi tähteä. Teos on jo sen verran vanha, ettei se tosiaan trendaa kirjagramissa, mutta mielelläni kuulisin, oletteko lukeneet ja mitä olette tykänneet?

.

.

.

🗝️ arvio spekulatiivinen fiktio vampyyrikirjat lukeminen kirjat kirjagram
#kirjagramsuomi by @roosanlukupuu

🐰 Yael van der Wouden: Paljon vartija (The Safekeep, suom. Marianna Kurtto). Gummerus 2026.

Hollannin maaseutu vuonna 1961, toisen maailmansodan edelleen tuntuva taakka ja kahden naisen rakkaustarina. Näin kuvataan vuoden 2025 Women’s Prize for Fiction -voittajaa. Romaani esittelee heti alussa kiinnostavan miljöön ja henkilöhahmon. Naimaton Isabel on äitinsä kuoleman jälkeen alkanut suhtautua tiluksiinsa vainoharhaisesti ja pakkomielteisesti: hän laskee lusikoita, pesee puhtaita lautasia ja epäilee keittiöapulaista varkaaksi. Enon omistamassa talossa Isabelin veljet näkevät vain sitoumuksia, mutta Isabelille pieni elinpiiri on vankilan sijaan turvasatama.

Huolellisesti rakennetut rutiinit rikkoutuvat, kun isoveli Louis hylkää tyttöystävänsä Evan kuukaudeksi Isabelin huomaan. Ikänsä peiton kulmaa purrut ja käsiään ahdistuessaan nipistellyt Isabel joutuu uudella tavalla kohtaamaan tunteensa, kun Eva alkaa haastaa hänen rajojaan ja tottumuksiaan. Kuten teoksen jänismotiivikin vihjaa, lopulta ei silti ole niin selvää, kenen tulisi olla valppaana tai kuka voittaa pelkonsa ensin.

Romaanin etenee varsin hitaasti, mutta noin puolivälissä alkuosan vihjeet saavuttavat kriittisen pisteen ja kerronta nopeutuu. Erityisen onnistuneena ratkaisuna pidän Evan nostamista toiseksi näkökulmahenkilöksi päiväkirjaotteiden kautta. Myös teoksen ajallinen sijoittuminen 1960-luvun Hollantiin on tuore valinta: toisesta maailmansodasta on kirjoitettu paljon, mutta sen varjon lankeamisesta Alankomaiden juutalaisiin paljon vähemmän.

Kirjailija on Israelissa syntynyt hollantilainen, mikä sai minut ennen lukemista googlettelemaan kirjailijan poliittisia ulostuloja. Ymmärtääkseni van der Wouden ei kuitenkaan ole esittänyt sionistisia näkemyksiä vaan kritisoinut julkisesti sotatoimia Gazassa.

.

.

.

🗝️ arvio nykykirjallisuus historialliset romaanit sateenkaarikirjallisuus queerkirjallisuus by @roosanlukupuu

🏝️ Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas (suom. Marko Niemi). Poesia 2020.

Tämän teoksen alaotsikko "Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään" kertoo sisällöstä olennaisen. Jokaisella aukeamalla esitellään yksi kaukainen saari jonkin siihen liittyvän historiallisen tapahtuman kautta. Tieto välitetään proosamaisesti: aistikuvauksia hyödyntäen, henkilöihin keskittyen ja usein loppu avoimeksi jättäen. Jokainen aukeama saa ahnehtimaan lisää.

Kaukaisten saarten atlas on tekijänsä karttakirjarakkauden synnyttämä taideteos. Se on typografialtaan, kuvitukseltaan ja taitoltaan kaunis esine, mutta elokuun pimenevissä illoissa heikko lukulamppuni ei oikein suosinut keltaista painomustetta. Vaikka saarten esittelyissä kuvatut tapahtumat kutkuttavat mielikuvitusta ja todistavat faktan olevan usein fiktiota eriskummallisempaa, kaikki viisikymmentä saarta sekoittuivat muistissani iloisesti. Nautin itse pitkäjänteisemmästä draaman kaaresta kaikkine yksityiskohtineen. Monet kaukaiset saaret liittyvät kuitenkin epäonnisiin naparetkiin, haaksirikkoihin ja tutkimusmatkoihin, ja voisin suositella teosta näistä aihepiireistä kiinnostuneille.

.

.

.

🗝️ arvio tietokirjallisuus karttakirjat poesia kirjagram #kirjagramsuomi by @roosanlukupuu

🎨 🖌️ Lucy Steeds: Provencen polttava valo (The Artist, suom. Päivi Rekiaro). Docendo 2026.

⚠️ Sisältää lieviä paljastuksia juonesta! ⚠️

"Salaisuuksissa on valtaa. Siinä, että tietää enemmän kuin toiset." (s. 272)

Steedsin esikoisteoksessa nuori taidetoimittaja Joseph saa harvinaisen mahdollisuuden haastatella ranskalaiseen pikkukylään erakoitunutta taidemaalari Tartuffea. Josephista tulee Tartuffen uusimman maalauksen malli, mutta taiteilijan sisarentytär Ettie alkaa pian kiehtoa häntä huonokäytöksistä neroa enemmän. Mistään paperinohuesta rakkausromaanista ei kuitenkaan ole kyse, vaan teos kasvaa vakuuttavaksi kuvaukseksi naisen arvosta ja mahdollisuuksista sekä perheessä että 1900-luvun taidemaailmassa.

Naisen rooli on ollut perinteisesti kapea, ja siksi naistaiteilijoiden tuotoksia on jäänyt paljon joko pöytälaatikoihin tai kokonaan tekemättä. Steedsin romaani käsitteleekin taiteilijaidentiteetin sukupuolittuneisuutta. Siinä missä eno-Tartuffe on lapsellinen, mielestään väärinymmärretty nero ja uhri, maalaa taloudenhoitajan rooliin pudonnut Ettie salaa öisin. Klassisen taiteilijamyytin tavoin hänen paloaan maalata kuvataan lähes fyysiseksi tarpeeksi.

Romaanin kerronta vetoaa kaikkiin aisteihin, mutta huomioi erityisesti värit, valot ja varjot. Suomennoksen nimi on minusta siksikin onnistunut, vaikka alkuperäisnimi toki ohjaa lukijaa pohtimaan, kuka "The Artist" todella on. Myös ajallinen miljöö rakentuu vahvasti: ensimmäisen maailmansodan arpia on kaikkialla, ja eräs sivuhenkilöistä on tosielämän taidekeräilijä Peggy Guggenheim. Salaisuudet paljastuvat pikkuhiljaa samalla, kun päähenkilön rooli tarkentuu Josephista Ettieen.

Pidin myös teoksen feministisestä otteesta, jossa mies ei pelasta päivää. Josephin saapuminen Ranskaan on lopulta Ettielle vain sytyke muutokseen, ja jo sitä ennen hän on tehnyt omat ratkaisunsa ja omistanut toimijuutensa. Epilogissakin jätetään avoimeksi, kenen kanssa hän elämänsä jakaa.

P. S. Olisin antanut viisi tähteä, mutta olen kehittänyt pienen ärsyyntymistriggerin siitä kliseestä, että miehen kuvataan tuoksuvan havupuilta 😅 by @roosanlukupuu

🐙 Shelby Van Pelt: Merkillisen fiksuja olentoja (Remarkably Bright Creatures, suom. Kristiina Drews). WSOY 2026.

Kun jonkin teoksen suomennosta odottaa jopa vuosia, voivat odotukset kasvaa niin ylimittaisiksi, että vastassa on väistämättä jonkinasteinen pettymys. Tämän huippusuositun hyvänmielenromaanin kanssa kävi ehkä vähän niin, sillä "pakahduttavan ihanan" sijaan lopputunnelmaksi jäi "ihan symppis ja kiva".

Merkillisen fiksuja olentoja seuraa eläkeläissiivooja Tovan, maailman murjoman kolmikymppisen Cameronin sekä Marcellus-nimisen jättiläistursaan elämien odottamatonta yhteenkietoutumista. Marcellus on ilahduttava, ihmisiin ironisesti suhtautuva kertojanääni, joka olisi voinut saada enemmänkin tilaa. Tova on myös omaperäinen, kokonainen henkilöhahmo, jonka kautta käsitellään menetystä, luopumista sekä tarvetta kokea itsensä merkitykselliseksi. Sen sijaan Cameronin itseriittoinen marttyyriasenne ärsytti minua enemmän kuin yksikään henkilöhahmo vähään aikaan. Hänellekin onneksi rakennetaan ihan pätevä kehityskaari.

Teoksesta on julkaistu tänä vuonna myös elokuva, jonka katsoin heti lukemisen jälkeen. Ylimääräisiä sivuhenkilöitä ja epäuskottavimpia juonenkäänteitä on siinä karsittu, ja elokuvakäsikirjoituksen kokonaisuus loppuratkaisuineen tuntuukin kirjaa hallitummalta. Cameronkaan ei ollut leffassa yhtä ärsyttävä 😅 Kirja oli silti sopivan viihteellistä ja nopeatempoista kesäluettavaa. Ilahdun myös aina ei-romanttisten ystävyys- ja perhesuhteiden nostosta valokeilaan, ja suosittelen tätä muillekin niistä pitäville.

Ootko sie jo lukenut kirjan tai katsonut leffan?

.

.

.

🗝️ arvio lukeminen kirjat uutuuskirjat wsoy
#kirjagramsuomi by @roosanlukupuu

🇹🇼 Yang Shuang-zi: Matkapäiväkirja Taiwanista (suom. Rauno Saunio). Aula & Co 2026.

Minulla on viime vuosina ollut tapana lukea Booker-voittajat, vaikkei ykköspalkinnon napannut teos olisikaan ollut etukäteen lukulistallani. Tämänkin suomennoksen olin jo ohittanut ajatellen, ettei se ehkä olisi minun kirjani, mutta päädyinkin pitämään Taiwanin matkapäiväkirjasta yllättävän paljon!

Teoksessa on keskeisimmän sisäkertomuksen (jossa nuori japanilainen kirjailija Chizuko matkustaa siirtomaa-ajan Taiwaniin raportoimaan lukijoille kokemuksistaan) lisäksi useita metatasoja. Romaani esittää olevansa kiinankielinen käännös kirjailijan uudelleenlöydetystä alkuperäisestä matkakertomuksesta, ja se sisältää siksi kuvitteellisia jälkisanoja ja fiktiivisen kääntäjän huomautuksia. Tällainen kerronnallinen leikittely uppoaa minuun yleensäkin hyvin.

Erityisen paljon pidin tavasta, jolla teoksessa käsitellään valtasuhteita niin maantieteellisestä, kulttuurisesta kuin inhimillisestäkin näkökulmasta. Päähenkilö Chizuko on varsin naiivi eikä tunnu ymmärtävän, miksi hänen Taiwanin oppaansa Chizuru ei pysty näkemään siirtomaahallinnon palkollisen ja itsensä suhdetta tasavertaisena. Kiinnostava motiivi on myös Chizukon "hirviömäiseksi" kuvattu nälkä, jota Chizurun esittelemät taiwanilaisen kulttuurin herkutkaan eivät selätä. Syömällä Chizuko täyttääkin ehkä jotain muuta emotionaalista tarvetta? Nälkähirviön voinee tulkita myös viittauksena siirtomaa-ajan Japanin toisia kulttuureja syövään imperialistiseen agendaan.

Aloitin tätä ensin äänikirjana, mutta omalle keskittymiskyvylleni paperinen teos toimi metatasojen vuoksi paremmin! Nimi ja kansi eivät houkutelleet, joten onneksi olen palkittujen ja kiitettyjen romaanien perään - olisi jäänyt kiinnostava kirja muuten lukematta.

.

.

.

🗝️ arvio booker nykykirjallisuus historiallinen romaani lukusuositus
#kirjagramsuomi by @roosanlukupuu

🎂 Roosan lukupuu 3 vuotta 🎂

Miun kirjagram-harrastus täyttää tänään kolme vuotta, ja ajattelin siksi tehdä pitkästä aikaa pienen esittelypostauksen 🥰

🌻 Oon Roosa, 33 vuotta ja asun puolisoni kanssa Lappeenrannassa.

🌻 Päivätyökseni opetan suomen kieltä ja kirjallisuutta. Lisäksi miulla on oma yritys, jonka kautta teen ryhmäliikuntaohjaajan töitä. Parasta molemmissa töissä on ihmisten kohtaaminen sekä mahdollisuus seurata kehittymistä ja nähdä onnistumisia.

🌻 Kirjallisuuden suhteen olen melko kaikkiruokainen. Eniten kiinnostaa yleinen kauno, spefi, queer-kirjallisuus ja klassikot, vähiten romantiikka ja dekkarit.

🌻 Vapaa-ajalla tykkään lukemisen lisäksi puuhastella kotona, mökkeillä, kirppistellä, pelata lautapelejä ja katsoa elokuvia.

🌻 Lähellä sydäntä ovat perheen ja läheisten lisäksi ekologinen elämäntapa, Pepsi Max, tietovisat, vintage-henkiset vaatteet, lempipodcastit I Don't Like Mondays ja Maanantaimysteeri, koirien rapsuttaminen ja kirjasome.

🌻 Kirjatililleni julkaisen analyyttisellä otteella kirjoitettuja arvioita ja nostoja joistakin lukemistani kirjoista. Tavoite on pohdiskella lukemaani, vaihtaa ajatuksia sekä jakaa lukuvinkkejä miuta liikuttaneista teoksista.

Kiva kun seuraat mukana 🫶🏼

🗝️ esittelypostaus kirjagram kirjasome by @roosanlukupuu

🌷 Vincenzo Latronico: Täydellistä (Le perfezioni, suom. Leena Rantanen). Gummerus 2026.

Vincenzo Latronicon teosta on kehuttu kirjallisuuspiireissä onnistuneena parodiana milleniaalien kiiltokuvaelämästä, ja teoksen kirjalliset valinnat ovatkin onnistuneita. Vaikuttavaan lukukokemukseen vaaditaan kuitenkin myös muuta, ja tunnetasolla Täydellistä jäi minulle kovin etäiseksi.

Kliininen, tarkkailijamainen tunnelma alkaa jo ensimmäisiltä sivuilta. Arkkitehtuurijargonia viljellen kuvataan erästä berliiniläistä asuinrakennusta, jonka sisältä löytyy kuin nukketalosta kaikkia Tyylikäs elämä -leikin sääntöjä noudattava expat-pariskunta. Lakonisuus säilyy kerrontamuodossa: dialogia ei ole lainkaan, vaan teos koostuu tapahtuma- ja miljöökuvauksesta. Toisinaan kertoja avaa lukijalle päähenkilöiden mielenmaisemaa, mikä satiirisesti paljastaa ulkoisesti hohdokkaan mutta sisäisesti tyhjän elämän.

Se, että sosiaalisen median täydellisyys ei olekaan totta, on tietysti melko yllätyksetön sanoma. Latronicon romaani maalaa silti tarkkanäköisen ja yksityiskohdiltaan uskottavan kuvan elämästä, jossa tiedetään trendikkäimmät hapanjuurileipomot ja asetellaan vuoden muotivärissä hehkuva viltti täydellisen huolettomasti sohvan reunalle. Samalla se käsittelee myös gentrifikaation ilmiötä, jossa aiemmin edulliset ja työväenluokkaiset kaupunginosat kallistuvat ja keskiluokkaistuvat, yhtenä vaikuttimenaan tietenkin somen lifestyle-sisältö.

Milleniaaliudestani huolimatta en ole koskaan unelmoinut ulkomailla tai suuressa kaupungissa asumisesta, enkä ehkä siksi osaa pitää päähenkilöiden elämää edes ulkopuolelta "täydellisenä". Satiiriksi teos on myös aika hienovarainen, ja loppuun asti odotin absurdeja käänteitä. "Täydellistä" ei joidenkin toisten lukijoiden tavoin herättänytkään minussa huvittuneisuutta vaan pikemminkin surua päähenkilöiden puolesta. Kirjallisesti ansiokas, mutta ei kovin mieleenpainuva lukukokemus, jolle annoin keskiverrot kolme tähteä.

.

.

.

🗝️ arvio nykykirjallisuus käännöskirjallisuus satiiri parodia
#kirjagramsuomi by @roosanlukupuu